Alku oli pikkuisen kohmeinen, kun kuuden viikon tauon jälkeen hyppäsin taas taksin rattiin, mutta kyllä se siitä sitten vetreytyi.

"Taiteilijoiden yö", niin kuin yksi asiakkaistani sanoi, piti huolen siitä, että kyytejä riitti aamuun asti. Ihan mitään erikoisen hyvää kassaa ei kuitenkaan tullut, sellainen tavallisen hyvä vaan. Yön toinen neljännes oli ehkä hitusen hiljaisempi kuin normaalisti, mutta vipinä alkoi aikaisemmin ja kyytiä riitti siis aamukuuteen.


Vuoron alkupuolella ehdin jo varovaisesti toivoa, että nyt kävi tsägä, kun Haagan ohi ajaessani sain tilauksen Veripalveluun. Mutta mitä vielä - Töölön sairaalaan vain.


Kolarikaan ei ollut kaukana. Olin kääntynyt Manskulta Topeliuksenkadulle, kun siitä Shellin pihasta kurvasi taksi-Volvo suoraan eteen. Onneksi takanani ei ollut ketään, sillä näillä lakeuksilla käytössä olevilla ajoetäisyyksillä peräkontissani olisi ollut vieras auto - siinä määrin jouduin liinoja kiinnittelemään. Metri jäi tosin vielä varaa, eli hieman löysemminkin olisi ollut varaa jarruttaa. Turhaan tuli laitettua jarrut niin tiukalle koetukselle, kun kerta hieman vähempikin olisi riittänyt. Helppo oli siitä Volvon kyljestä sitten lukea, että Copterlinella pääsisi Tallinnaan 19 minuutissa.


Takapenkillä olevan pariskunnan keskustelu kuulosti siltä miltä voisi kuvitella kuulostavan, kun tanskalaiset puhuvat kreikkaa. Perille päästyämme kysyin heiltä, että ovatko he kenties Islannista. Nainen hämmästyi kovasti. Olin kuulemma ensimmäinen laatuani. Kysyi vielä varmistaakseen, että kielestäkö arvasin. No mistäpä muusta.