Lue ensin tämä juttu, niin tiedät mihin seuraava liittyy. Taksihommaan tämä ei liity kylläkään sitten pennin (0,17 snt) vertaa.

Jyväskylän verotoimistossa on töissä tosi suloisen näköinen naisvirkailija. Ei voisi millään uskoa, että verotoimistossa. Mun piti käydä kerran siellä ja siinä kävi näin:

Minä menin verotoimistoon ja silmäni levisivät hämmästyksestä kun näin sen naisen. Ei se mikään Karita Tuomola ollut, mutta se oli suloinen ja sillä oli söpöt silmät. Minä en voinut mitenkään uskoa, että verovirkailija voisi olla jotain muuta kuin verenhimoisen ja tappajan näköinen amatsoni. No, menin siihen tiskille ja sanoin, että: "Moi. Hei tota mä otin pankista älyttömästi lainaa ja musta olisi kiva jos sitä vähän huomioitaisiin verotuksessa, eli tarttisin uuden verokortin. Tossa olis tuollainen lappu pankista, jossa ne tunnustaa antaneensa mulle sen lainan." Se virkailija sanoi lempeästi, että "joo", ja kysyi, että onko mulla viimeisintä palkkakuittia mukana. No arvaahan sen, etten minä tietenkään hoksannut palkkakuittia mukaan ottaa. Oli pakko poistua hakemaan sitä. Olin poissa noin viisi minuuttia ja sillä aikaa verotoimistoon oli tullut kaksi asiakasta. Toinen oli tiskillä ja toinen jonotti. Istuin levollisesti odottamaan, mutta sitten yhtä-äkkiä sieluni täytti levottomuus ja pauhu. Miesvirkailija tuli paikalle ja kilautti jonotushärveliä. Jonottava nainen meni hänen tiskilleen. Vilkuilin hermostuneesti naisvirkailijan tiskiä päin. Tiskillä asioivalla ihmisellä näytti olevan paljon asiaa ja paljon papereita. Toivoin, että miesvirkailijalle menneellä naisella olisi ainakin yhtä paljon asiaa. Mutta arvaahan sen miten siinä kävi. Minulle käy aina niin. Täydessä bussissakaan siihen minun vieressä olevalle tyhjälle paikalle ei koskaan tule nättiä ja kivaa nuorta naista, jonka kanssa norjalaisesta kirjallisuudesta ja Puccinin oopperoista jutellessa matka kuluisi kuin siivillä, vaan aina joku limalle ja beigelle popliinitakille haiseva tuhiseva äijä, joka sitten tuhisee ja piereskelee siinä koko matkan perille asti ja matka tuntuu ikuisuudelta, ja kymmenen tuhatta vuotta on vasta ikuisuuden alku. Sillä miesvirkailijan asiakkaalla oli vain nopea asia, ja minä jouduin sen miesvirkailijan tiskille.

Vilkaisin vielä poistuessa katkeran epätoivoisen kutsuvasti sen naisvirkailijan lempeitä silmiä ja manasin kohtaloani. Harmittelin siinä sitten, ettei minussa ollut särmää olla välittämättä sen miesvirkailijan jonotuskellon kilkuttamisesta ja vain pokkana jonottaa siihen naisvirkailijalle.

Mielikuvitukseni turvin saatoin nähdä sen tilanteen: Miesvirkailija kilisyttää sitä kelloaan ja kurkkii sieltä tiskin yli kärsimättömänä. Minä seison tyynesti keikkuen päkiöitteni varassa itsevarmasti, kädet roikkuen edessäni vyötäröni tasolla niin, että oikea käsi pitää kiinni vasemman käden ranteesta ja nyökkään kohti naisvirkailijan tiskiä ja huikkaan epätoivoisen näköisenä kelloaan kilikuttavalle miesvirkailijalle, että "mä haluan asioida hänen kanssaan, kiitos vaan". Miesvirkailija lähtee murjottamaan tupakkahuoneeseen ja suunnittelemaan kostoksi lisäveronluonteisia maksuja.

Lopulta pääsisin naisvirkailijan juttusille. Hän vaikuttaisi huvittuneelta ja hieman ehkä tyytyväiseltä saamastaan huomiosta johtuen. Hän hymyilisi minulle ja katsoisi minua syvälle silmiin. Saatuani uuden verokortin hän sanoisi minulle, että "kivaa viikonloppua sulle". Uskollisesti minua koko episodin ajan odotelleen autoni luo päästyäni minua olisi alkanut vaivata, että toivottaakohan hän kaikille asiakkailleen "kivaa viikonloppua", vai olenkohan minä sittenkin hänelle jotenkin erityinen. Palaisin takaisin verovirastoon. Joutuisin taas jonottamaan, koska joku asiakas on valloittanut lempivirkailijani tiskin. Miesvirkailija huomaisi kopistaan, että joku asiakas jonottaa, mutta tunnistettuaan tuon jonottajan minuksi, palaisi hän koppiin natsiviiksineen sytyttämään uuden tupakan yrittäen näyttää tupakka suussaan tosi miehekkäälle. Päästyäni taas naisvirkailijan tiskille, kysyisin häneltä, että toivottaako hän kaikille asiakkailleen kivaa viikonloppua. Hän vastaisi, että "ei, ainoastaan niille, jotka hän haluaisi tavata uudestaankin". Minä olisin tyytyväinen. Sitten hän kysyisi, että huvittaisiko minua lähteä työpäivän jälkeen kahville. Minä olisin pahoillani ja sanoisin, että "mä en juo kahvia", koska en juo kahvia ja lähtisin pois harmitellen, etten juo kahvia, ja että näin mulle aina käy.