Jonain näistä arkipäivistä otin Itäkeskuksen Iiriksestä kyytiini sokean miehen. Kurvattuani Iiriksen pihalle nousin autosta ja kuuluttelin miehen nimeä, vaikka arvelinkin, että pihalla olevista ihmisistä hän on se, joka vain seisoi paikallaan. Kysyin, halusiko hän mielummin eteen vai taakse ja avasin sitten takaoven. Tästä hän tietysti kuuli, missä ovi sijaitsee ja oviaukkoa kädellä kokeiltuaan meni sisälle istumaan.

Juttelimme matkalla monenlaista, jonottamisesta eri kansallisuuksien ominaispiirteisiin. Matkalla miehelle tuli puhelu, josta ymmärsin, että mies harrastaa valokuvausta?!??! Hän keskusteli uuden salaman ostamisesta ja siitä, että tänään olisi ollut hyvä valokuvauspäivä.

Näin jälkikäteen vähän harmittaa, ettei tullut otettua tuota valokuvausta puheeksi. Itsekin sitä harrastaneena olisin voinut tästä kovasti keskustella ja ehkä siinä samalla sitten rohkaistua ihmettelemään, että miten kummassa hän sitä valokuvausta harrastaa. En tohtinut. Toinen, mikä jäi jälkikäteen mietityttämään, oli se, että miehellä oli silmälasit.

Tuli jo mieleen, että onko tässä joku näkevä näkövammaisten keskusliiton työntekijä, joka kokeilee elämää kepin kanssa. Keskustelin asiasta myöhemmin erään lääketieteen opiskelijan kanssa, joka arveli, että mies ei ehkä ole täysin sokea, vaan että hänellä saattaa olla esimerkiksi jonkinlainen erittäin heikko lähinäkökyky, mikä toisaalta selittäisi hänen valokuvausharrastuksensa. Jos ei pysty näkemään kuin ihan lähelle, niin mikäs onkaan parempi tapa tarkastella ympäristöä kuin digikameran näyttö. Tosin miehen hahmonerotuskyky oli kyllä niin heikko, että hänen tarvitsi se auton oviaukkokin ihan kädellä kokeilla.

Olisi pitänyt olla uteliaampi.