Kiitos vaan, sain sitten eilen itseltäni terveiset!

Perjantai oli taas sellainen ”vuoro alkaa oikeasti kymmeneltä, mutta silti kuudelta baanalle” –tyyppinen veto. Yhtään tilausta ei tainnut ennättää tulla ennen datan sulkeutumista 18:45, mutta tolpilta sain kyytejä. Eka kyyti oli kahden intialaismiehen kiikutus rautatieasemalta hotelli Arthuriin. Miehet puhuivat keskenään englantia (ja minulle tietysti myös), mikä oli hauskaa, koska minua aina niin huvittaa intialaisten pulputtava tapa puhua englantia.

Noin kahdeksaa vaille seitsemän ollessani Rautatientorin tolpalla, auton luokse tuli nainen kahden lapsen kanssa kysymään, että ehditäänkö Eläintarhantie viitoseen seitsemäksi? Eli kaupunginteatteriin. He olivat tulleet vahingossa kansallisteatterille, ja nyt oli sitten kiirus päästä kaupunginteatterille. Kurvailtiin sitten kaupunginteatterille, ja perille ehdittiin kaksi minuuttia ennen deadlinea. Oli ihan sellainen olo, että ”jee, tein päivän hyvän työn”. =)

Alkuillasta ja ennen kuin maallepako taas ravintoloiden sulkeuduttua alkoi, ajelin tarkoituksella eteläistä Helsinkiä, jotta siellä tulisivat reitit tutummaksi ja tulisi vähän rutiinia. Varsinkin pumepuse-kadut käyn aina mielessäni läpi, kun nökötän viiskulman tolpalla. Eli Punavuori, Merimies, Pursimies ja Sepänkatu. Näiden kanssa on helppo sekoilla, jos ei muista kuinka niille ajetaan. Jokainen kaduista on yksisuuntainen osittain tai kokonaan, lisäksi Merimiehenkatu on molemmista päistään eri suuntaan yksisuuntainen. Pohjoisesta kaikille pääsee Albertinkatua pitkin, mutta etelästä tai idästä lähestyttäessä jokaiselle kadulle tulo pitää muistaa, muuten hukka perii!

Viiskulman tolpalta kyytiini tuli mies ja nainen, ja kymmenen metrin päästä risteyksen toiselta puolelta Laivurinkadulta haettiin kyytiin vielä kaksi laiskaa miestä. Ajeltiin sitten erään ravintolan kupeeseen. Matkalla miehet heittivät pari huonoa vitsiä, joten minäkin päätin osallistua ammentamalla huonojen (taksimies)vitsien varastostani jutun astrologista ja gynekologista (jota en aio kirjoittaa tänne). Sitä naista juttu nauratti kovasti, mutta miehet ilkkuivat, että oli niin kuiva vitsi, että lastut lentelivät. Sanoin, että kun kerta huonoille vitseille lähdetään, niin pakkohan minun on pistää paremmaksi, vaikka vaikeaa olikin. Perille päästyään miehet poistuivat autosta ja jättivät naisen maksamaan matkaa. Saatuaan kuitin nainen pyysi kynää lainaksi. Kirjoitti kuitin taakse, että ”Gyne-taksi”. Minulle jäi sitten epäselväksi, että mitä tarkoitusta varten. Se ehkä vaivaa minua hautaan saakka.

Toinen iloinen porukka Etelä-Helsingistä meni Pressaan kuuntelemaan Lauri Tähkää. Olisivat halunneet minut mukaan, ja ainakin teeskentelivät kovasti pettynyttä, kun en lähtenyt mukaan. Eli nyt minulle on tarjottu jo sekä rapujuhlia, että Lauri Tähkän keikkaa, mutta molemmista olen kieltäytynyt. Olen kova poika kieltäytyilemään.

Eniten perjantai-yöstä jäi kuitenkin kaivelemaan tarjous, josta ei olisi pitänyt kieltäytyä. Otin kyytiin pariskunnan, jonka miespuoli kävi ostamassa matkan varrelta karkkia ja Ässä-arpoja. Kävi sitten kovasti kauppaa siitä, että olisin antanut kyydistä vähän alennusta ja saanut Ässä-arvan. Näin jälkeenpäin harmittaa, että tuli ämpyiltyä sen verran, etten suostunut. Olisi pitänyt. Ei minkään Ässä-arpa-voiton takia (en koskaan voita mitään), vaan ihan siksi, että tarina olisi parempi molempien osalta, jos voisi kertoa maksaneensa/ottaneensa maksun Ässä-arvalla. Curse!

Myöhemmin kerroin tarinan eräälle kyydissäni olleelle pimulle. Selvisi, että hänellä oli arpa-asiat vieläkin huonommalla tolalla. Oli ollut kenossa kuusi oikein kahdeksasta. Häntä jurppi suunnattomasti se, että oli ollut vain kuusi, kun kerta yhtälailla olisi voinut olla saman tien seitsemän oikein. Ja jos kerta seitsemän, niin miksei samalla kahdeksan. Ei ollut mitään älyä voittaa, jos voittaa vain vähän. Oli voittanut kaksi kymppiä, mutta silti kuulemma olisi ollut parempi, kun ei olisi voittanut mitään. Että parempi olla voittamatta mitään, jos ei päävoittoa voita. Pienestä voitosta tulee huonompi fiilis kuin siitä, ettei voita mitään. Kurjasti oli asiat, mutta onneksi taksikuskille voi aina purkaa surut, huolet ja murheet! =)

Viimeisessä kyydissä tulikin sitten vähän munailtua. Edellisen asiakkaan jäätyä pois, sain tilauksen siihen aika lähelle. Kohde oli tyypillinen uusi kerrostalokombinaatti: hankalasti lähestyttävä ja huonosti merkitty. Joissakin taloryppäissä on jonkunlainen opaste, joka näyttää missä on mikäkin kirjain. Tässä ehkä ei. Oli säkkipimeää, eikä valaistusta ollut kuin parkkipaikalla ja talon sisäpihalla. Sisäpihalla oli seinissä kyltit, joissa oli katunumero ja rappukirjain. Ei siis esimerkiksi tien puolella ja valaistussa pömpelissä. En löytänyt kuin kirjaimet A ja D. Sisäpihan keskellä kulki aita, eikä siitä päässyt autolla. Nousin autosta tiirailemaan ympäristöä. Hetken tiirailtuaan näin naisen aidan toisella puolella. Huikkasin hänelle, että oliko hänellä tilaus B-rappuun. Oli. B-rappuun olisi pitänyt osata ajaa talon kulman takaa. Ei siis osoitekadun puolelta, vaan perunapellon tapaisen testiajoradan puolelta, josta katsoen talo näytti pimeän varastohallin takapihalta.

Ajettiin Kontulaan. Ja osoite olisi tietysti siellä metroradan toisella puolella. Ajelin kohdekadun kohdalle datan opastamana, jolloin sain havaita, että katu, jonka luulin yhdistävän metroradan molemmin puolin menevät tiet, onkin vain umpikuja. Eihän siinä auttanut kuin lyödä mittari seis ja kiertää. Mokomakin Kontula!!

Mutta pääsin minä taas myös näennäisesti brassailemaan katutietämykselläni. Asiakas halusi Ensikodinkadulle ja minähän ajoin sinne silmääni räpäyttämättä, mikä teki asiakkaaseen ainakin pienen vaikutuksen. Tai ainakin toivon tehneen. Enkä tietystikään kertonut, että sattumalta eräät tuttuni olivat asuneet juuri siellä.