Asiakkaiden saatua eväät McDonald'silta jatkoimme matkaa.
- Mihinkäs ajetaan?
- …ä..m..er..nkuja kolme…
- Anteeksi?
- Örh.. äärg…ä..m..er..nkuja kolme…
- Eli Itämerenkuja kolme?
- Oorh grääh jook grööh
- Kannattaa varmaan ajaa Tuusulanväylälle ja sitä kautta, totesin.
Ajoin kehä ykköselle ja jatkoin kohti Tuusulanväylän liittymää. Parin kilometrin ja muutaman minuutin kuluttua:
- MINNE V***UUN SÄ AJAT??!!! MINNE V***UUN SÄ OLET MENOSSA?!?!?
- Itämerenkuja kolmeen?
- MIKÄ V**UN ITÄMERENKUJA?!??! XX:N KUJA KOLME!?!?! SE ON V***U NIIN LÄHELLÄ SITÄ MISTÄ LÄHDETTIIN, ETTÄ SINNE OLIS JAKSANUT V***U VAIKKA KÄVELLÄ??!?!
- Sori, mun moka, minä kuulin väärin.
Pysäytin mittarin.
- MITÄ V***UA SÄ TÄNNE AJAT??!?!
- Mä kuulin osoitteen väärin, sori. Mun moka.
- V***U TOSTA HINNASTA LÄHTEE HETI KYMPPI POIS!!!
Mittarissa oli noin 15€.
- Noh, ei me niin pitkälle ajettu. Siinä oli noin 13 € kun lähdimme Mäkistä. Ajetaan mittari pysäytettynä määränpäähän, niin hinnaksi tulee suurinpiirtein se sama, mitä se olisi ollut muutenkin.
- LÖYDÄTKÖ SÄ V***U SINNE OLLENKAAN??!?!
- Joo, eiköhän sitä nyt löydetä kun saatiin oikea osoite.
Etupenkkiläinen liittyi keskusteluun.
- No mä ihmettelinkin, kun sä siitä Tuusulanväylälle menosta puhuit.
Olisikohan joku voinut mainita asiasta vaikka jo siinä vaiheessa, eikä vasta sitten kun olemme paahtaneet jo pari minuuttia kehä ykköstä? Käänsin auton seuraavassa liittymässä ja ajoimme kohdeosoitteeseen. Perillä uho jatkui.
- TOI ON SITTEN KORKEINTAAN KYMPIN TOI TAKSA!!!
- No niin, anna nyt jo olla, puuttui takapenkin tyttö keskusteluun. Muut poistuivat autosta ja takapenkin tyttö jäi maksamaan matkaa.
- Anteeksi, kun noi on tuollaisia.
- No, tällaista tämä aina välillä on.


Hyvässä humalassa oleva nainen tuli kyytiin.
- Ajetaan Malminkartanoon, x tie 11.
Hetken kuluttua nainen muutti suunnitelmiaan.
- Anteeksi, ei ajetakaan sinne. Minä haluankin mennä mun tyttären luo. Voisitko sinä katsoa täältä sen osoitteen.
Nainen ojensi puhelimen. Kysyin, että onko puhelimessa joku tekstiviesti, jossa osoite on? Ja koska näin oli, ajoin tienposkeen ja tutkin puhelinta. Nainen pahoitteli kovasti aiheuttamaansa vaivaa. Avasin viestikansion ja näytin naiselle.
- Mikä se näistä voisi olla?
Nainen tuumi hetken.
- No ehkä tuo ensimmäinen.
Ei ollut. Eikä ollut toinenkaan. Eikä mikään niistä seitsemästä jotka katsoimme.
- Voi ei. Anteeksi kun minä näin olen näin hankala. Voi ei, voi ei. Kun minä olen menossa yhden ystävän luo, kun minun tyttäreni on siellä, enkä minä tiedä osoitetta.
Kysyin, että osaisiko hän neuvoa meidät sinne. Ei osannut, hän ei muista, että missä kaupunginosassa se on.
- Onko teillä joku jolle voisitte soittaa ja kysyä?
- Joo, minä soitan sille mun ystävälle.
Puheluun ei vastata. Ystävä ei kuulemma ole kotona, vaan ravintolassa, jossa kyytiini tullut nainenkin oli aiemmin. Nainen päätti soittaa tyttärelleen, joka ei kuitenkaan osannut sanoa osoitetta.

Tilanne oli siis todennäköisesti tämä: Nainen ja hänen ystävänsä olivat lähteneet viettämään iltaa ja heidän tyttönsä olivat jääneet yhdessä ystävän asunnolle kahdestaan.

Käskin kysymään, että onko siellä ketään muuta, joka voisi sen osoitteen tietää. Tytön kaverikaan ei osannut sanoa osoitetta, mutta tiesi, että vieressä on N-lähiön ostari. Sopivat, että nainen soittaa, kun pääsee ostarille. Päätimme siis aja sinne.

- Anteeksi kamalasti, kun minä vaivaan sinua näin ja jouduit odottamaan osoitetta. Tämä on todella noloa, kun minä teen tämän näin hankalaksi ja vaikeaksi. Anteeksi kun minä olen näin hankala asiakas. Toivottavasti tästä ei nyt tullut teille liikaa harmia. Anteeksi kovasti, minä olen varmaan maailman hankalin asiakas.
- Voi kuulkaa, te ette ole missään määrin maailman hankalin asiakas ollenkaan. On kuulkaa ihan normaalia ja tavallista, että sitä osoitetta joutuu ensin vähän selvittelemään.
- Ihanko totta? Voi miten mukava kuulla. Minä ajattelin, että minä kyllä varmaan pilasin teidän illan, ja olen juuri sellainen hankala asiakas.
- Ei, ei. Te ette ole hankala asiakas ollenkaan.
- No kiitos, voi kun te olette ihana ja avulias. Anteeksi kauheasti.

Ostarilla nainen jäi pois kyydistä.

Ihmisillä on joskus kummallisia käsityksiä siitä, kuka on hankala tai kamala asiakas.


Paitsi että tämä tarina jatkuu vielä. Ajoin naapurilähiöön ja sain lyhyen käsipystykyydin. Asiakkaiden poistuessa huomasin takapenkillä tutun kännykän. Nainen oli jättänyt kännykkänsä autoon.

Siinä ihmetellessäni puhelin soi. Ajattelin, että nainen soittaa ja vastasin.
- Moi, onko x siellä? kysyi nuori tytön ääni.
- Ei ole, jätin hänet X:n ostarille. Hänellä jäi kännykkä tänne taksiin.
- Ai. Kun mä rupesin soittamaan, kun äiti ei ole tullut vielä.
Arvioin tytön ehkä 9-11 vuotiaaksi.
- Pystyisitkö sinä tulla hakemaan kännykän, jos minä toisin sen vaikka siihen ostarille?
- Missä se ostari on?
Selitin.
- Onko se se, missä on paljon niitä kauppoja.
- Joo.
- Mut mulla kyllä on sellainen juttu, että mä en oikein vois lähtee täältä, kun täällä on sellainen pikkuinen koira.
- No mutta pystyisikö se koira olemaan sen aikaa yksin? Tai voisitko sinä ottaa sen koiran mukaan ja ulkoiluttaa sitä samalla.
- Niin…
- No onko siellä ketään muuta, joka voisi tulla hakemaan sen puhelimen?
- No on täällä mulla yks kaveri.
- Voisko se tulla hakemaan sen puhelimen?
- Joo. Tai sitten se vois olla sen koiran kanssa sillä aikaa.
- No jos tehdään niin.
Tiesin, että minulla olisi oikeus ajaa mittari päällä palauttamaan kännykkää. Kerroin sen, ja arvioin, että tuonti maksaisi ehkä noin kympin.
- Ai. ...  Mutta mulla ei kyllä ole mitään kymppiä.
Tyttö oli niin herttaisen kuuloinen, että en voinut kuin myöntyä viemään puhelimen ilman taksaa. Olin kuitenkin sen verran lähellä. Kerroin, että minulla menee kolme tai neljä minuuttia ajaa ostarille. Tyttö sanoi ottavansa kännykkänsä mukaan.

Ajoin ostarille, joka tarkemmin katsottuna olikin yllättävän laaja. En tiennyt yhtään mistä suunnasta tyttö tulisi, joten ajoin ostaria ympäri ja samalla yritin tiirailla, josko näkisin tytön äidin jossain ostarilla. Ajettuani ostarin melkein ympäri, näin jonkun tallustavan jalkakäytävällä ja kun kurvasin lähemmäksi, tunnistin sen kyydissäni olleeksi naiseksi. Nainen kertoi pyörineensä epätoivoisena ympäri ostaria ja oli ymmärrettävästi valtavan iloinen saadessaan kännykkänsä takaisin. Selitin hänelle, että hänen tyttärensä soitti ja olimme sopineet siitä, että tytär tulee hakemaan kännykkää. Käskin soittamaan tytölle ja ilmoittamaan ettei tarvitse tulla, koska kännykkä on nyt hänellä.

Jälkeenpäin mietin, että olisi pitänyt jäädä varmistamaan, että äiti onnistuu soittamisessa tai soittaa itse tytölle takaisin ja vain tyrkätä luuri äidille tytön vastattua. Ei välttämättä tytönkään olisi mukava tulla vieraalle ostarille keskellä yötä.

Jälkikäteen tuli mieleeni myös, että olisin voinut pyytää lapsia etsimään asunnosta jonkun lehden, kirjeen tai laskun, josta olisi voinut katsoa osoitteen, mutta älyänpähän sitten seuraavalla kerralla.