Otin kyytiin käsipystyn matkalla keskustaan. Asiakas pyysi ajamaan luostariin: ”Tällaisella hetkellä ainoa vaihtoehto on luostari”. Olin hetken aikaa hämmennyksissäni, että mihin ihmeen luostariin? Lähdetäänkö tässä ajamaan johonkin Heinävedelle? Tarkastin datan kartasta, että sattuisiko muka olemaan joku sen niminen katu, kun kuitenkin löytyy vaikka Miekka ja Ankkurinvarsi, mutta eihän sellaista ollut. Onneksi aivoni toimivat terävämmin kuin minä, ja ne tajusivat hetken pohdittuaan, että kyseessähän on tietysti auditiivisen informaation keräilytehtävää hoitavien korvien epäonnistuminen ainoassa niiden vastuulle jätetyssä tehtävässä. Näin ollen kyseessähän ei tietenkään ollut luostari, vaan sen vastakohta Lostari. Ulkopaikkakuntalaisille tiedoksi, että kyseessä on trendiravintola Lost and Found, jota leikkisästi myös siis Lostariksi kutsutaan.

Ajoimme sinne. Perillä mies antoi – yllätys yllätys – Visa Electronin. Hetken raksutettuaan korttipääte ilmoitti, ettei tilillä ole katetta taksimatkan maksamiseen. Mies kaivoi toisen pankin Electronin. Sama juttu. Tässä vaiheessa mies sitten ilmoitti, että ”katettahan löytyy, ettei siitä ole kysymys”. Palataan lähtöpaikkaan hakemaan firman kortti ja sitten takaisin.

Perillä mies tarjoaa taas samoja Electroneita. Hän ei olekaan enää palaamassa takaisin, vaan viisaasti toteaa olevansa liian humalassa. Kerron, että näitä kortteja on jo kokeiltu, eikä niissä ole maksupäätteen mukaan katetta. Sanojeni vahvistuksesi näytän tulostetta, jossa kerrotaan sama asia lyhyesti ja ytimekkäästi paperille painettuna. Mies vakuuttelee, että ”katettahan löytyy, että siitä ei ole kiinni”, ja pyytää ajamaan läheiselle pikapankille. Mies räpeltää aikansa automaattia ja palaa sitten takaisin. Kertoi, että puhuttiin niitä näitä automaatilla olleen toisen miehen kanssa, ja kuinka oli hankalaa ja epäselvää, kun ei osannut päättää, että käyttääkö automaattia suomeksi vaiko ruotsiksi, ja että eiköhän ajeta Espooseen. Sanoin, ”että kuulkaas, nyt on sellainen tilanne, että ennen kuin ajetaan mihinkään, pitäisi löytyä rahaa tai joku kortti, jossa on katetta taksimaksua varten.” ”Katettahan löytyy, sehän ei ole ongelma”, sanoi mies, ja antoi jo useaan kertaan höylätyn tyhjän Visa Electronin. Sanoin, että kortilla ei ole katetta. ”No hyvä on, hyvä on! Minä hoidan asian”, sanoi mies ja poistui autosta ja lähti hölkkäämään takaoikealle. En pelännyt juurikaan jullikkaa, koska miehen Visa Electron – olkoonkin että tyhjä – oli edelleen kädessäni. Olin kyllä jo hieman turhautunut rumbaan, ja mieltäni epäilytti että löytyykö sitä rahaa tai katetta koskaan.

Siinä sitten asiakasta odottaessani juttusilleni tuli toinen mies. Kysyi, että heitänkö hänet kympillä keskustaan. Sanoin, että minulla on jo asiakas, vaikkei ehkä siltä näyttänytkään. Mies epäili jullikkaa ja minä näytin asiakkaan Visaa. Mies pyysi saada istuutua taksiin lämmittelemään siksi hetkeksi, että asiakkaani tulee takaisin. Annoin luvan ja kun tämä asiakkaani hölkkäsi takaisin, lämmittelemään istunut mies ryhtyi neuvotteluun asiakkaani kanssa siitä, että pääsisikö hän kimpalla kaupunkiin. Asiakkaani suostui. Tosin ennen kuin lähtisimme mihinkään, minä ilmoitin haluavani nähdä jotain, millä taksi maksetaan. Asiakas kertoi, ettei se ole ongelma, että rahaa ja katetta löytyy. Halusin nähdä jotain, ennen kuin lähdemme liikkeelle. Asiakas kaiveli taskujaan löytämättä sieltä kuitenkaan mitään, mikä olisi kiinnostanut minua. Tällöin asiakkaaksi muuttunut lämmittelijämies kaivoi esiin kaksi kahdenkympin seteliä ja antoi toisen niistä minulle. Sanoi, että ”pantiksi”. Mittarissa oli tuolloin noin 25€. Kun kerta maksaja löytyi, niin lähdimme liikkeelle. Maksaja sanoi, että ”Pub Peteen”, johon asiakas ykkönen alkoi protestoida voihkimalla, että Pub Pete on aivan kurja paikka, suorastaan ehkä räkälä, ettei hän halunnut sinne ollenkaan. Minä puolestani sanoin, että ”se joka maksaa, määrää mihin ajetaan”. Maksavaa asiakasta nauratti. Maksavan asiakkaan kanssa keskustellessani niitä näitä Herra Katteeton esitteli takapenkiltä nyrpeitä kommentteja, joille emme kuitenkaan pistäneet erityisemmin painoarvoa. Hänestä oli tullut matkan sivuhenkilö. Todennäköisesti edelleen katteeton asiakas nro 1 poistui Pub Peten luona nyrpeästi hyviä illanjatkoja toivotellen ja sen enempiä kiittämättä. Asiakas nro 2 maksoi mukisematta koko Herra Katteettoman ajeluista ja odotuksista kertyneen taksan ja toivotti paljon ystävällisemmin ja uskottavammin hyviä illanjatkoja ja hyviä ajoja kädenpuristusten kera.

Toisella oli päällään krakapuku ja pitkä villakangastakki – olemus oli muutenkin sliipattu. Toinen taas oli nuhruisempi, kasvot vähän enemmän elämää nähneet, eikä olemus muutenkaan mikään luottamusta herättävä. Ja kumpi oli kumpi? Todennäköisesti kysymyksen asettelusta jo päättelitte tarinan moraalista opetusta ennakoiden ihan oikein, että ”Herra Katteeton” oli se sluiba pukumies ja ”Herra Laitamyötäinen” tämä maksava asiakas.