Eilinen ilta lähti lennokkaasti liikkeelle. Olin hädin tuskin päässyt tallista ulos, kun tuli tilaus Maikkarille. Toivoin tietysti, että sieltä tulisi joku julkkis kyytiin. Vaihdoin radiokanavankin Novalle siltä varalta, että jos vaikka Ile Jokinen tulee kyytiin, niin se ei pahoita mieltään, kun mulla soi Groove FM. Mutta ei se ollut julkkis. Ajoimme Munkkiniemeen, jossa tuli välittömästi uusi tilaus. Kyytiin tuli vanha setä, jonka vein keskustaan. Juttelimme matkalla niitä näitä säästä sopuleihin ja Lapin sotaan.

Jätettyäni miehin kyydistä, menin Kapteeninkadun tolpalle, jonne pääsin heti ykköseksi. Hyvin alkanut putki pöksähti kuitenkin seuraavaan tilaukseen, joka osoittautui hukka-ajoksi. Tuli tilaus erääseen Tehtaankadun osoitteeseen lähellä tolppaa. Ajo osoitteeseen kesti ehkä minuutin. Lähistöllä ei ollut ketään sen näköistä, joka olisi odottanut taksia, joten laitoin mittarin päälle ja nousin autosta odottelemaan. Ketään ei sitten näkynyt, eikä kuulunut, vaikka odottelin lähes vartin.

Hukka-ajoissa tyhmää on sen lisäksi tietenkin, että menettää paikkansa tolppajonossa, myös se, että aikaa menee rutkasti hukkaan. Kun on sitä kuitenkin odotettava, josko asiakas sittenkin ilmestyisi. Eihän voi tietää, että jos tilaaja on vaikka hitaasti liikkuva vanhus.

Minulla oli viime yönä 21 kyytiä, joista kaksi hukkaa. Oli aika hiljainen yö. Vuoron pelasti kuitenkin viimeinen kyyti.
 
Olin asema-aukion tolpalla kakkosena. Edessäni olevaan autoon hoippui nuori mies. Hetken kuluttua hän kuitenkin nousi autosta ja tuli koputtamaan ikkunaani. Kysyi vähän huonolla suomella, tiedänkö minä sitä ja sitä osoitetta Espoossa? Katsoin datan kartasta, ja siellähän se oli, Tuomarilassa. Ensimmäisen auton kuljettaja ei kuulemma ollut sitä tiennyt. En tiedä miksi. Vai eikö ehkä pitkä kyyti kiinnostanut? Minulle kyyti kuitenkin kelpasi ja lähdimme posottelemaan kohti Espoota. Matkalla mies selvitteli illan tapahtumia. Joku nainen oli ollut hänelle vihainen, eikä hän itse millään muistanut, että miksi. Sen kuitenkin pystyin joka kerta kertomaan, että mies oli tullut kyytiin asema-aukiolta.

Päästyämme kyseiselle kadulle, kysyin tietääkö kyydittettäväni kohteen katunumeroa? Ei tiennyt. Kysyin tietääkö hän mihin olemme menossa? Ei tiennyt. Ongelmana tuntui olevan, että joku nainen oli ollut tyypille vihainen, eikä tämä muistanut, että miksi. Oli tyytyväinen, kun pystyin kertomaan edes sen mistä hän oli noussut kyytiin. Lopulta tyyppi pystyi osallistumaan osoiteongelmaan siinä määrin, että soitti kaverilleen, jonka luokse oli menossa ja kysyi osoitetta (puhuivat keskenään portugalia): kolmekolmekolme. Kyseisellä kadulla ei kyllä ollut niin pitkälle numeroita, joten arvelin, että ehkä se on sitten 33. Ajoimme kolmekolmoseen. Siinä oli pimeä omakotitalo. Nousemme autosta ihmettelemään ja keskustelemme välillä siitä, että mistä mies mahtoi nousta autoon ja että mitä ihmettä se nainen halusi. Ja mittari tietysti käy koko ajan. Välillä mies kysyy, että paljonko mittarissa on. Lopulta hän saa puhelimensa esille ja kaverin langan päähän. Siinä sitten keskustellaan tovi portugaliksi ja lopulta mies antaa puhelimen minulle. Kaveri siellä langanpäässä kehottaa ajamaan kadun toiseen päähän, numeroon KOLME, ja sanoi vielä tulevansa kadulle vastaan. Oli ärtymyksissään ilmeisesti hokenut sitä numeroa: ”Kolme! Kolme, kolme, kolme!!”, kun toinen ei millään muista, ja tämä älypää oli tietysti luullut, että 333. Hiiohei!

No, päästiin kaverin luo. Siinä sitten kadulla neuvoteltiin. Pojat neuvottelivat portugaliksi ja minä sujuvasti kuuntelin. Päädyttiin sitten johonkin. Ilmeisesti kaveri oli lähtenyt ravintolasta ennen kuin nainen oli suuttunut, eikä pystynyt auttamaan. Kyytiläinen sanoi, että käy ylhäällä katsomassa, että onko takki siellä ja jos on, niin jatketaan ja mennään kotiin Pihlajamäkeen. Pyysin kännykän pantiksi ja sen sainkin. Odottelin pari minuuttia ja hän tuli takaisin takki päällä. First things first ja ensin neuvottelut siitä, mistä hän oli tullut kyytiin. Joku nainen oli kuulemma ollut hänelle vihainen, eikä hän muistanut miksi. Oli ollut baarissa ja joku mies oli sanonut sille naiselle, että ”älä välitä, se on kännissä”. Oikeastaan hän ei ollut varma, oliko nainen ollut auton kyydissä vai hän naisen. Siitä kuitenkin oltiin varmoja, että nainen oli ollut vihainen. Päätimme siitä huolimatta nousta autoon ja ajaa Pihlikseen.

Kyydille tuli hintaa melkein kahdeksan kymppiä. Jossain vaiheessa olin kyllä jo vähän huolissani, että mahtaakohan sitä kyytimaksua löytyä, mutta onneksi löytyi ja minäkin pääsin lopulta nukkumaan.